tiistai 14. kesäkuuta 2016

Paha remontti väsymys.



Viisvuotta Pirjolassa tulee täyteen ensi kuun alussa. Remontti aloitettiin elokuussa 2011.  Joka ikinen kohta ollaan tehty mitään oikomatta tai kustannuksissa säästämättä. Huolella ja kauniisti omalle perheellemme iäksi.

Kolmatta kertaa joudun tämän erittäin voimakkaan tunteen alle jossa koen ettei työllämme ole mitään virkaa. Poltan itseäni molemmista päistä ja joudun jättämään perheeni sivuosaan. Remontointi kun ei ole ilmaista.

Arkeni jota on 365 päivää vuodessa pyörii lähes aina samalla kaavalla. Töissä pitkän päivän 5-6 päivää viikossa, kotiin, hetki kotitöitä ja nukkumaan. On päivä mikä tahansa.

 (hei, RAKASTAN työtäni. Olisin siellä aina ilman perhettäni.)

Tässä tunteessa ajattelen hyljänneeni ystävät,  sekä perheemme. Arjesta on tullut vain hetkiä jolloin mietin vain että ei enää kuin kenties viisi vuotta ja sitten voimme hengähtää.

Mutta hei. Tää huusholli on valmis sitten kun lapset muuttavat pois kotoa. Nautinko sitten mieheni kanssa näistä kahdestasadasta neliöstä. Ihailemme kättemme jälkeä ja ajattelemme että tulipas kiva koti?! Ainiin, mihin se lapsuus vilahti? Katellen piirrettyjä jotta äiti ja iskä voi rempata?




No ei tilanne niin synkkä ole. Suurin osa arjestamme on juhlaa. Meillä on uskomattoman hyvä tiimi tässä perheessä. Rakastan miestäni ja lapsiani enkä vaihtaisi heitä mihinkään.

...ai en mihinkään? No pitäskö asialle sitten tehdä jotain etten olisi aina töissä? Joku helpompi asumismuoto? Tila joka olisi paikka rentoutua, ladata akkuja. Viettää aikaa yhdessä?
Koti.


Heikkoina hetkinä päädyn unelmoimaan tästä kuvien Kannustalosta.  Nyt tunne joka alle puristun  on niin voimakas että on aika keskustella itseni kanssa miten ajattelin tämän elämän elää.



.anna.








4 kommenttia:

  1. Hyviä, ja tuttuja ajatuksia. Sillä erotuksella että itse olen ollut viimeiset sata vuotta poissa työelämästä, kotona lasten kanssa, mutta toisaalta olemme ne vuodet rakentaneet näitä taloja. Kaksi putkeen. Aina on joku raksahomma ollut meneillään. Itse toisaalta lohduttaudun äitini huushollilla, jossa on tehty remppaa viimeiset seitemäntoista vuotta, eli tässä vielä mitään hätää ole :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No näinhän se on. Todennäköisesti pääni kiepsauttaa ajatukset vielä siihen kuinka ihanalla sijainnilla meillä on tunnelmallinen ja persoonallinen talo, kuluista viis;)

      Poista
  2. Niin tuttu tunne. Varsinkin tuo, että lapset katsoo piirrettyjä, että aikuiset voi tehdä sitä ja tätä, kun kaikki on muuten ihan kesken. Tai se, että töissä ma-pe ja töiden jälkeen illat menee kotitöissä.
    Sitten tulee ajatuksia "kun tää on valmis niin..." tai "kun tulee loma niin...". Se KUN-tunne on voimakkaasti läsnä koko ajan ja lopulta huomaa olevansa pienessä oravan pyörässä.
    Mietin, että pitäisi muistuttaa itseään joka päivä siitä, että elämä on matka, päivä kerrallaan, koska kyllä sen lopun ehtii näkemään.

    VastaaPoista